Vuosikymmenien saatossa Raudaskylän Kristillinen Opisto on kytkeytynyt yhä selkeämmin osaksi yhteiskunnan koulutusjärjestelmää. Se on merkinnyt koulutusten monipuolistumista ja monimuotoistumista. Yhä useammalle Opisto edustaa hyvää yleissivistävää kouluttautumismahdollisuutta.

Tänään opiskelijoiden taustat ovat moninaiset ja enää harvoin herännäisyydestä nousevat. Paljon on siis muuttunut siitä kun opisto perustettiin. Toisaalta, uusi aika on tuonut mukanaan uusia haasteita ja muotoja. Uskomme, että ajan saatossa on säilynyt myös jotakin pysyvää.

Mikä on kristillisen opiston merkitys tai kasvatusnäkemys tänä päivänä? Mitkä asiat tekevät kansanopistosta erityislaatuisen oppimisympäristön verrattuna muihin kouluihin? Mikä tekee kansanopistosta kristillisen? Kysymyksiin ei ole olemassa helppoja vastauksia. Joitakin rakennuspuita vastaukseen voisi keräillä seuraavasta viidestä teesistä.

Viisi teesiä kristillisen kansanopiston kasvatustyöstä tänään

1. Kasvatustyön luovuttamattomuus.

Kasvatustyö on perustavaa, välttämätöntä ja pitkällä tähtäimellä palkitsevaa työtä vaikkei sen tuloksista voidakaan päivittäin uutisoida. Opetus tai oppiminen ei voi koskaan kokonaan korvata kasvatustyötä, joka palautuu kasvattajan ja kasvatettavan väliseen aitoon vuorovaikutukseen. Opetusteknologia ei voi korvata kasvattajaa. Kasvatuksen näkökulmaa on vieroksuttu siihen sisältyvän auktoriteetin ja indoktrinaation pelossa. Kasvatus ei kuitenkaan ole valintakysymys, sillä kaikki yhteiselämä on kasvattamista, joko tietoista tai tiedostamatonta, tavoitteellista tai tavoitteetonta. Siksi on erityisen tärkeää, että kasvatus nähdään tietoisena ja tavoitteellisena toimintana, josta kasvattajan asemassa olevien on otettava vastuu.

2. Kasvattajan tuleminen tietoiseksi omasta traditiostaan ja kyky ohjata opiskelijat tunnistamaan omansa.

Kasvattajilla kasvatuksen sisältöön liittyvät kysymykset ovat käyneet epäselviksi ja mahdottomiksi hahmottaa nopean muutoksen keskellä ja niin sanotussa postmodernissa tilanteessa. Tähän epäselvään tilanteeseen on yritetty puolittain vastata arvokasvatuksella. Arvotkin rakentuvat laajemmalle maailmankatsomukselliselle pohjalle. Tästä syystä kasvatustyössä tulisi korostaa yksilöä ympäröivän tradition tuntemisen ja jatkuvuuden merkitystä identiteetin peilinä, muovaajana, luojana ja inspiroijana. Yksilöiden traditiot muodostuvat monista uomista. Kristillisten kansanopistojen kohdalla traditio on laajassa mielessä kristillis-eurooppalainen maailmankatsomus. Tässä kohden mukaan astuu kristillisen kasvatustradition merkitys. Tältä pohjalta voidaan käydä rehellistä ja avointa keskustelua eri uskontoja edustavien tai uskonnottomien opiskelijoiden kanssa.

3. Kristillis-realistinen ihmiskuva kasvatusnäkemyksen perustana.

Vallitseva ihmiskäsitys olettaa ihmisen olevan autonominen, itseohjautuva ja vastuullinen tiedonhankkija. Perinteisen kristillisen ihmiskäsityksen mukaan tässä kyse on enemmänkin toivekuvasta kuin todellisuudesta. Kristillis-realistinen ihmiskuva toimii korjaavana ylioptimistisille ihmiskuville ja ottaa vakavasti ihmisen heikkoudet. Kokonaisvaltainen ihmiskuva sisältää fyysisen, henkisen, hengellisen (spiritualisen) ja sosiaalisen ulottuvuuden. Tätä kokonaisuutta ei ole välttämätöntä tulkita kuitenkaan vain teistisen jumalauskon näkökulmasta, vaan se on tulkittavissa myös ihmisen itsearvioon perustuvana todellisuutena. Tavoitteena on autenttinen ihminen, joka kykenee hahmottamaan elämää älyllisesti, moraalisesti ja uskonnollisesti kypsällä tavalla.

4. Kasvatus/opetus ja kasvaminen/oppiminen ovat yhteisöllistä toimintaa.

Kasvatus on aina yhteisöllistä toimintaa vaikka aikamme korostaakin yksilöä ja hänen henkilökohtaisia oppimispolkujaan. Elämä ei tapahdu tyhjiössä, vaan tässä ihmisten maailmassa, ihmisten verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Yksilöllisten tavoitteiden rinnalla on aina myös kysymys niiden merkityksestä yhteisöille. Vuorovaikutuksen ei pitäisi olla minä-se –suhde vaan Minä-Sinä –suhde (Buber). Kysymys on ihmisten kohtaamisesta persoonina ja toisiaan varten.

5. Ihmisarvon tunnustaminen taloudellisia realiteetteja vastaan.

Nykyinen läntinen markkinavetoinen traditio ja määrällisiä tuloksellisuuslukuja tuijottava koulutuspolitiikka perustuvat talouden diktatuuriin yli kaikkien elämänalojen. Kasvatuksen ja koulutuksen kentässä tämä merkitsee vakavaa haastetta kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet koulutuksen sisällöistä ja päämääristä. Kasvatukseen liittyvä perinteensiirto ei voi olla vain ihmisen kouluttamista suorittamaan jotakin erityistehtävää globaaleilla kilpakentillä. Kaikki aito ja ihmistä hyödyttävä osaaminen vaatii taustakseen humanistis-kulttuurisen sivistyksen. Tämän parempia mittapuita meillä tuskin on käytössämme.